Meidän pitää voida kohdata toisemme ennen kuin voimme kohdata yleisön


Piste kollektiivin Sipola 11 tilasa Rovaniemellä nähtiin Valoa & Pimeää -esitys osana soveltavan taiteen kotoutumiseen tähtäävää taidetyöpajatoimintaa. Kuva: Mette Ylikorva.

Lapissa toteutui vuosina 2015-2018 hanke, jossa tuettiin nuorten kaksisuuntaista kotoutumista Suomessa. Hankkeessa järjestettiin taidetyöpajatoimintaa. Ninni Korkalo kertoo tässä tekstissään yhdestä hankkeen työpajasta. Maahanmuuttajien kototutuminen Suomeen ja kantasuomalaisten kasvaminen kulttuurisesti moninaiseen yhteiskuntaan on yksi taidetoiminnan keskeisistä soveltamiskohteista.

Joulukuun alussa 3.12. Piste Kollektiivin taidetila Sipola 11 Rovaniemellä nähtiin Taidevaihde -hankkeen Valoa & Pimeää -soveltavan teatterin työpajasarjan päättävä katselmus. Tanssia, ääntä ja valoa kuin pimeyttäkin sisältänyt esitys toi katsojalle käsinkosketeltavaksi esiintyvän ryhmän hyvän yhteisöllisen hengen. Työpaja sarjaan osallistui kymmenen Pöykkölän maahanmuuttajakoulun aikuisopiskelijaa.

Haastattelin ryhmää ohjannutta teatteri-ilmaisun ohjaajaa Sinikka Kyllöstä, sirkustaiteen ohjaajaa Annu Nietulaa ja esiintyjää Muhammed Alia.

Nietulan ja Alin mukaan ryhmä oppi prosessin aikana paljon toinen toisistaan.

Ali kertoo, että työskentelykerrat Sipolassa tuntuivat hyviltä. ”Jos minulla oli täällä työpaja heräsin aikaisin aamulla. Vaikka minulla on ongelmia, ne unohtuivat yhdessä työskennellessä. Aamut aloitimme urheilulla. Nauroimme paljon, itsellemme ja toisillemme. Ennen tätä tunsin vain kaksi osallistujaa.”

Ryhmä ja ohjaajat eivät tunteneet toisiaan entuudestaan. Nietula kertookin, että ryhmäytymiseen keskityttiin erityisesti ja siihen käytettiin aikaa. Kyllönen kertoo työpajasarjan olleen niin kutsuttu soveltavan teatterin prosessi, jossa kaikki materiaali lähti ryhmältä. Sitä varten on luotava turvallinen ympäristö, jossa on luontevaa jakaa ja kertoa asioita omasta elämästä. Haimme yhteistä työskentely- ja esityskieltä. Ryhmä jakoi omaa elämäänsä mullistaneita asioita kuin myös arkisia asioita. He tutustuivat toistensa kulttuureihin niin Thaimaasta, Burmasta, Nepalista, Meksikosta, Brasiliasta, Filippiineiltä, Kreikasta, Irakista kuin Suomestakin. Hyvin lyhyen ajan sisällä toisilleen tuntemattomat ihmiset ryhmäytyivät, oppivat luottamaan toinen toiseensa.

”Jaoimme 3 hyvää ja 3 huonoa asiaa pimeydestä”, kertoo Nietula. Kaikki tykkäsivät yhdestä tarinasta erityisesti ja se kuultiinkin esityksessä alkuperäiskielellä espanjaksi. Esiintyjä kertoo kuinka hänen isoisänsä rauhoitti häntä pikkupoikana, kun hän pelkäsi pimeää. Isoisä oli antanut pikkupojalle mustaa kangasta ja ihomaalia. “Maalasin itseni mustaksi ja verhouduin kankaaseen isoisän opastamana, sitten hän sanoi nyt et voi enää pelätä pimeyttä – sinä olet osa pimeyttä”.

Sinikka Kyllönen jatkaa:

”Normaalisti kuusi tapaamista riittää ehkä juuri ja juuri ryhmäytymiseen. Uusi tila edisti työskentelyä, koska se antoi ryhmälle vapautta hypätä pois omalta mukavuus alueeltaan, se antoi vapauden aloittaa ns. puhtaalta pöydältä. Tämä ryhmä lähti työskentelyyn mukaan todella ennakkoluulottomasti. Se että saadaan yleisölle esitettävää kuuden työskentely kerran jälkeen ei tosin voi olla vaatimus tämän tyyppiselle toiminnalle. Ryhmät ovat aina erilaisia.”

”Tämä oli nopeatempoinen prosessi. Ryhmä oli todella vastaanottavainen ja se lähti rohkeasti mukaan, joten lyhyessä ajassa saatiin ryhmäytyminen aikaiseksi. Kaikki lähtivät samalta viivalta. Periaatteena oli, että tehdään merkityksellinen yhteinen prosessi ja sitten ehkä esitys. Ja emme kiellä, piilota tai unohda omia kulttuuritaustojamme. Me haluamme kaikki olla täällä, avata ja juhlia sitä mitä olemme.  Ensin meidän pitää voida kohdata toisemme ennen kuin voimme kohdata yleisön.”

Ninni Korkalo, kuvataiteilija

Ninni Korkalo toimi Taidevaihde-hankkeen osa-aikaisena projektipäällikkönä ja tuottaja vuosina 2016-2018

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *