Kira Sjöberg: Kuoleeko taide rahasta?

PROSTTin vuosikokous oli viime lauantaina – sinne kokoontui joukko erittäin osaavia ja PROSTTin asialle omistautuneita soveltavan taiteen ammattilaisia ja keskustelu toiminnan periaatteista ja tulevaisuudesta oli kiihkeä ja erittäin kiinnostavaa. Miten haluamme PROSTTin profiloituvan? Miten haluamme sen toimivan? Miten haluamme sen auttavan soveltavan taiteen kenttää eteenpäin? Millä keinoin voimme parhaiten vakiinnuttaa PROSTTin asemaa Suomen taiteen kentällä tulevaisuuden tekijänä?

Minut valittiin puheenjohtajan rooliin ja kiitän luottamuksesta. Kiitän myös viime vuotista PJtä Sussa Lavosta sekä muuta hallitusta erittäin vauhdikkaan 2015/16 luotsaamisesta! Seuraavan vuoden pyrin luotsaamaan toimintaa yhdessä valitun hallituksen kanssa – jälleen kerran yhden askeleen eteenpäin – Kuten Roomaa, ei PROSTTiakaan rakenneta päivässä tai vuodessa! Tänä vuonna tulemme siis keskittymään hyvin paljon rakenteisiin ja PROSTTin toiminnan määrittelyyn. Pyrimme myös saamaan vastauksia kentän toiveista ja soveltavan taiteen mahdollisuuksista kaikilla taiteen aloilla. Itse tulen kuvataiteen kentältä, olen aina edustanut välittäjäporrasta ja pyrkinyt tekemään työtä edistääkseni yhteistyötä ja taiteilijoiden mahdollisuuksia työskennellä ammattissaan muiden ammattilaisten tavoin. Vuonna 2012 kirjoitin kuvataiteen ½-lehteen blogin tulevaisuuden taidemarkkinoista ja tässä nyt vain lopuksi miten itse näen nykytaiteen kentän ja soveltavan taiteen mahdollisuudet tulevaisuudessa:

“Siirtyminen rajoittavista uskomuksista mahdollistaviin uskomuksiin – siinä ovat tulevaisuuden taidemarkkinat!” (Kirjoittanut Kira Sjöberg, ed. Pirjetta Brander)

“Nykytaidemarkkinarakenteiden ja markkinoiden arvon kehitys on Suomessa lapsenkengissä. Kentälle kaivataan uusia liiketoiminta- ja ansaintamalleja. Markkinoiden kestävämpi kehitys on keskiössä, jotta mahdollistetaan markkinoiden toimivuus julkisen rahoituksen loputtua. Tilanne on haastava, sillä apurahojen niukkuus on alalle tappavaa. Toisaalta hybriditalouteen hakeutuvien toimijoiden väliinputoajakohtalo luo mahdottoman tilanteen ammattiaan harjoittaville yksilöille niin taloudellisesti kuin henkisesti. Taiteen kentän yksityistä välittäjäporrasta on pyritty kehittämään toistaiseksi lähes tuloksetta. Yksityisen sektorin suurin haaste on kilpailu julkista sektoria vastaan. Haaste on iso ja epäoikeudenmukainen.

Vähittäiskauppaa ja pientä palvelumyyntiä ei mielestäni voi vakavasti ottaen kutsua taidemarkkinaksi. Liikevaihto kuvataidekentällä on arviolta vain parikymmentä miljoonaa vuodessa, josta kaksi yritystä kattaa yli puolet (Bukowski & Forsblom). Suomessa ostajakunta on tosin pieni, varsinkin jos taidemarkkinat nähdään perinteisesti kalliiden yksittäisten taideteosten myyntinä. Edustavan, ammattimaisesti toteutetun ja puhtaasti myyntituloilla pärjäävän, myös kansainvälisesti toimivan gallerian on oltava taustaltaan hyvin vakavarainen. Lisäksi yksityiset galleriat kilpailevat Suomessa ostajakunnasta julkisesti rahoitettujen gallerioiden kanssa, mikä luo luovan talouden rakenteille sellaisia paineita, että jossain vaiheessa reunat ratkeavat. Perinteinen galleriamalli ja siihen yhdistetty ‘taideteos objektina’ on kovin modernistinen ajattelumalli. Kuinka voitaisiin yhteistyössä siirtyä 2010-luvulle ja pidemmälle? Tätä varten on kehitettävä ennen kaikkea taiteilijoiden ja välittäjäportaan asenteita, sillä muutos alkaa meistä itsestämme. Siksi kysynkin: Kuka Suomessa hyötyy siitä, että markkina-ajattelua ei taidekentällä kehitetä? Eivät ainakaan taiteilijat tai yksityinen välittäjäporras.

Tällä hetkellä Suomessa vallitsee lähes täydellinen kulttuurirahoituksen monopoli – jos taiteilijana haluaa hankkia elantonsa puhtaasti taiteesta, eikä kansainvälinen ura ole vielä käynnistynyt. Tämä käytäntö on erityisen vahvasti esillä kuvataiteen parissa mutta myös muilla taiteen aloilla. Apurahojen tulisi kuitenkin olla vain yksi ansaintalähde taiteiljalle. Ellei asiaan tule muutosta, uskon ettei Suomessa ole kohta yhtään täyspäiväisesti toimivaa ammattitaiteilijaa. Tässä karkeassa ja epämiellyttävässä tulevaisuudenkuvassa taide kuolee, koska se ei vastaa tulevaisuuden tarpeita.

Kansainvälisellä taidemarkkinakentällä monet asiat pohjautuvat olettamukseen, jonka mukaan taidemarkkinoiden tarjoama taide on parasta mahdollista taidetta. Non-profit puolella ajatellaan toisin. Suomessa kulttuurirahoituksen mallit mahdollistavat monet epäkaupalliset taideprojektit, ja ajatellaan, että markkinoille päätyvä taide on jossain määrin kyseenalaista laadultaan. Joskus tuntuu että parhaana pidetään taidetta, jota on mahdoton tuotteistaa mihinkään muotoon. Toisaalta taiteen moniulotteisuus ja kerroksellisuus ovat sen vahvuus. Taiteen viestin hetkellinen yksinkertaistaminen (=tuotteistaminen) ei poista tätä tosiasiaa. Tänä päivänä kuluttaja ymmärtää taiteen kovin yksipuolisesti objektina, eikä hahmota pitkää prosessia, taitoa ja toteutusta taide-elämyksen taustalla.

Mutta mistä on kysymys, kun puhumme uusista taiteen muodoista? Työtehtävissäni olen käytännön tasolla päässyt seuraamaan, kuinka taiteilija tekee näkymättömästä näkyvän ja kysyy “Onko tämä tärkeää”? Tämä taito, prosessien näkyväksi tekeminen, on yksi hyödyllinen esimerkki tulevaisuuden taiteesta. Taiteen tekemisen taidon soveltaminen erilaisiin käyttötarkoituksiin tulee kasvamaan ja valtaamaan kenttää yhä vahvemmin.

Erot uuden ja vanhan taidemarkkinarakenteen puitteissa ovat kiinnostavia. Tulevaisuudessa business to business-liiketoiminta ja uudenlainen ostaminen tarkentuu. Markkinat kehittyvät tuotteiden ostamisesta (taideobjekti) palveluiden ostamiseen (taideprosessi). Prosessin ytimessä tulee olla uusi ‘taiteilijuus’ ja taiteilijan itsenäistymisen taidot. Ei-perinteisellä tai uudella markkinamallilla tarkoitan taiteilijan tai esimerkiksi hänen galleristinsa kykyä myydä omaa osaamistaan business to business- mielessä.

Mitä nämä uudet toimintamallit voisivat olla? Hypoteesini on, että taidemarkkinoiden objektisidonnaisuus, investointiarvo ja brändiarvo ovat siirtymässä historiaan nykyisten parikymppisten ikääntyessä. Yleisön arvomaailma ja rahankäyttö muuttuvat, elämystalous kasvaa ja siten mahdollisuudet taiteen markkinoiden muutokseen ovat olemassa. Uudet markkinat tukevat taiteen ja taiteilijoiden prosesseja, ja hyödyntävät niitä oman yritys- tai muun toimintansa kehittämisessä. Luovuus, ‘thinking outside of the box’, tinkimättömyys oman vision suhteen, hyvät neuvottelutaidot ja yhteistyökyky ovat kovaa valuuttaa tulevaisuudessa.

Jotta yllä mainittujen palvelumallien kehittäminen tulisi mahdolliseksi on taiteen tekijöitä koulutettava ymmärtämään, miten yritysyhteistyö ja omasta työstä laskuttaminen mahdollistavat hyvän ja laadukkaan taiteen tekemisen. Edelleen ajatellaan yleisesti, että em. toimenpiteet automaattisesti kaupallistavat taiteen. Syynä tähän on mielestäni se, ettei (nuori) taiteilija itse uskalla vaatia, mikä oikeutetusti kuuluisi hänelle, koska taiteen tekemistä ei nähdä työnä vaan rakkautena. Tämä ajattelutapa opetetaan taiteilijalle viimeistään taidekoulussa. Toimintamalli yksilötasolla luo dominoefektin, joka vaikuttaa koko kuvataiteen ammattikenttään.

Taiteen avulla voimme luoda paremman mailman. Siksi meidän on ensiksi ymmärrettävä mitä taidemarkkinoilla voidaan tarkoittaa. On ymmärrettävä hyödyt ja haitat, ja opittava näkemään taiteellinen työskentely itsenäisenä prosessina, erillään myyntityöstä. Myynti ottaa kuitenkin kiinni vain valmiista tuotteesta tai palvelusta ja vie sen loppukäyttäjälleen. Taiteilijoille ja kaikille taiteen kentällä toimiville kuuluu korvaus tehdystä työstä. Mistä ansaintalogiikan voi saada nykyisessä mallissa, kun taideteoksia on myynnissä enemmän kuin niille löytyy ostajakuntaa? Vastaukseni on: palvelumyynnistä! Tavoitteeseen pääseminen vaatii suuria rakenteellisia muutoksia, koulutusta ja ennen kaikkea realismia yhdistettynä visioihin, uskallusta yrittää, ja ehkä epäonnistuakin pari kertaa.

Uskon, että kun taiteilijat ja alan toimijat siirtyvät rajoittavista uskomuksista mahdollistaviin uskomuksiin, tulemme löytämään tulevaisuuden taidemarkkinat!”