Krista Petäjäjärvi: Soveltavaa energiapolitiikkaa

Pro Soveltavan taiteen tila ry:n ensimmäinen suurempi kokoontumisajo oli hieno kokemus. Noin 170 osallistujaa ottivat osaa Soveltavan taiteen tulevaisuus -tapahtumaan 22.-23.1. Helsingissä, Metropolia AMK:n Arabianrannan kampuksella. Tapahtuma oli sarjassaan ensimmäinen, mutta se ei noussut tyhjästä: Ennen tätä tapahtumaa on vuosien ajan samankaltaisissa tunnelmissa vietetty Tarpeellisen taiteen seminaari Tartsania. Mutta nyt kun teatteri-ilmaisun ohjaajien koulutus on Metropoliassa loppusuoralla, on vain luontevaa, että Prostt ottaa soveltavan taidealan kokoontumisajosta kopin.

Tapahtuma oli itselleni monella tasolla inspiroiva ja syvällinenkin. Se kosketti ymmärrystäni, joka sijoittaa soveltavan taiteen osaksi globaalia ja suomalaista yhteiskuntaa, mutta myös oma tekijyyteni ja sen ominaislaatu sai tärkeää vahvistusta. Tapahtuman henki ja osallistujien into vakuutti minut siitä, että soveltavat taiteilijat ja taiteen uusien sovellutuksien kanssa erilaisissa rajapinnoissa työskentelevät ihmiset haluavat tulla aiheen äärelle ja havainnoida, että minkälainen on tämä jaettu soveltavan taiteen todellisuus? Tässä tapahtumassa se näyttäytyi erittäin monipuolisena, voimakkaana, kunnianhimoisena – ja ennen kaikkea tarpeellisena toiminnan lähtökohtana.

Lauantain keskustelussa pohdittiin sanojen valtaa ja soveltavan taidekentän prosessia, jossa se yrittää luoda yhteistä merkityskieltä. Mietittiin niitä sanoja, joiden kautta soveltava taide voisi ei vain toteutua, vaan myös kehittyä ja inspiroida taiteilijoita. Organisaatiodramaturgi Helena Ihala vei keskustelun isoon kuvaan muistuttamalla läsnäolijoita siitä, että sanat ovat ennen kaikkea energiaa. Keskustelu energiasta puhkaisi meidät ulos omasta taidekuplastamme: Ihalan mukaan luotettavien tietolähteiden arvioiden mukaan fossiiliset polttoaineet tulevat loppumaan vuoteen 2025 mennessä.

Tämä johdatteli kysymykseen siitä, että mihin soveltavalla taidekentällä suunnataan energiaa? Kulutetaanko sitä identiteettikipuiluun, jossa perinteisemmälle taidekentälle halutaan tulla näkyväksi ja osoittaa, että täälläkin on taiteen ammattilaisia, jotka tekevät ihan oikeaa taidetta ja helvetin mielenkiintoisia projekteja tekevätkin! Niin, onko mielekästä olla ”me” ja ”te”, onko tällaiselle erottautumiselle sittenkään tarvetta ja jos on niin miksi, keitä varten tällaista kuilua tulee ylläpitää tai syventää? Ehkä se on tarpeellinen vain taiteilijoille itselleen, että he voisivat identifioitua samankaltaisiin tekijöihin ja löytää tältä taiteen yhä laajemmalle levinneeltä taidekentältä toisensa. Mutta onko taidekentän sisällä niinkään merkitystä tällä sanoittamisella? Paljon akuutimmin sanoittamista tulisi harjoittaa niihin suuntiin, joilla on kriittinen rooli toimialan vahvistumisessa.

Rahoittajat on yksi sellainen suunta, joille soveltavaa taidetta tulisi tehdä tunnistettavaksi ja sanoittaa.  Soveltavien taiteilijoiden tulee luoda dialogia rahoittajien suuntaan, jotta rahoittajat voisivat määritellä mahdollisimman toteuttajalähtöisesti sitä, minkälaisia raameja rahoitettaville taideprojekteille asetetaan. Näitä raameja olisi mahdollista luoda niin, että taiteilijat itse ovat aktiivisessa osassa niitä hahmottelemassa.

Toinen ryhmä on niin kutsuttu asiakastaho. Asiakkaan kanssa on aivan välttämätöntä luoda yhteistä kieltä, jotta olisi mahdollista ymmärtää mitä ollaan tekemässä ja miksi. Asiakas voi olla kuka tahansa henkilö yksityiseltä, julkiselta tai kolmannelta sektorilta, ihminen, jolla on aavistus siitä, että taiteen keinoin voitaisiin tehdä jotakin siinä kollektiivissa, johon hän itse voi vaikuttaa.

Kolmas ja nyt tässä tapahtumassa keskiössä ollut ihmisryhmä on kollegat. Meidän on yksittäisinä toimijoina tärkeää tulla toisillemme näkyviksi, niille ihmisille, työryhmille ja kollektiiveille, joihin me tekijöinä samaistumme. Meidän on tärkeää luoda tuntua kotikentästä, siitä verkostosta, jonka osana me olemme ja jossa yhteinen soveltavan taiteen todellisuus tulee näkyväksi, ja jossa sen muotoja myös haastetaan ja kehitetään edelleen. Tällä yhteisrintamalla on myös mahdollista tuoda näkyviin taiteen uusia merkityksiä, ja jopa kehittää uusia sanoja, joihin me toimijoina haluamme kiinnittäytyä.

Soveltavalla taidekentällä ei ole aikaa eikä tarvetta tuhlata energiaansa siihen, että onko se hyvää vai onko se huonoa, millä sanalla sitä milloinkin kutsutaan, onko tekijä oikea taiteilija vai askartelija, onko se hyvinvointia vai eikö se ole – tällaiset keskustelut tulevat haasteena soveltavan taidekentän ulkopuolelta, eikä niitä ehkä ole aina tarpeen ottaa niin vakavasti. Energiaa tarvitaan jossain aivan muualla!

Tapahtuman avauspuheenvuorossa pohdin ääneen soveltavien taiteilijoiden erityislaatua, sitä osaamista ja intressiä, joka erottaa nämä taiteilijat jostain muusta taiteilijuudesta. Pohdin, että onko tämä erilaisten ihmisryhmien kanssa yhdessä tekeminen yksi sellainen intressi, joka on monelle soveltavalle taiteilijalle yhteinen. Tai ehkä soveltava taiteilijuus on sitä, että taiteilijat puhkaisevat taiteelle uusia toteutumisväyliä sinne, missä sitä ei olla totuttu kokemaan.

Niin kuin Helena Ihala ystävällisesti muistutti, energiakriisin myrskytuulet puhaltavat yhä kovempaa ja tulevat muuttamaan kulttuuriamme ehkä suuremmin, kuin kukaan meistä voi vielä aavistaa. Tässä maailman murroksessa haluan kysyä, että ovatko soveltavat taiteilijat niitä, jotka tuovat taiteen ihmisten välille, jotta sen kautta voisimme syvemmin vuorovaikuttaa itsemme, toistemme ja ympäristön kanssa? Tämä on sellaista soveltavaa energiapolitiikkaa, jota haluan olla luomassa, kutsuttiinpa sitä millä nimellä hyvänsä.

 

Kirjoittaja on Pro Soveltavan taiteen tila ry: toiminnanjohtaja, Krista Petäjäjärvi